Mitä vihreys on?

Olin tiistai-iltana mukana Helsingin Vihreiden ja Vihreän Sivistys- ja Opintokeskus Vision järjestämässä keskustelutilaisuudessa, jossa ruodittiin Vihreyden ydintä. Meitä olikin paikalla aimo joukko, juuri enempää ei olisi kahvilaan mahtunut.

Vision puolelta paikalla oli Taru Anttonen ja Ville Ylikahri ja keskustelua oli siivittämässä myös hallitusneuvotteluilla parhaillaan päivänsä täyttävä Jukka Relander.

Keskustelua käytiin kiihkeästi koko kaksituntinen ja taisipa moni pöytäkunta jäädä jatkamaankin, kun itse jo liukenin paikalta. Paljon puhuttivat jo nyt tässä blogissa käsitellyt kaupunkilaisten puolue -imago ja ylimielinen/halveksuva kuva, jonka annamme ulospäin. En ole siis ollut ajatuksissani ihan metsässä, sentään.
Sivusimme myös aihetta yleispuolue/ympäristöpuolue. Itselleni on tärkeää, että Vihreät on pätevä yleispuolue jatkossakin, koska jokainen vihreä edustaja joutuu ymmärtämään myös muita politiikan osa-alueita kuin ympäristöpolitiikkaa ja olemaan aidosti kiinnostunut koko yhteiskunnasta. En itsekään äänestäisi yhden kärjen puoluetta, vaikka asia olisi kuinka tärkeä.
Yllättäen ehkä eniten keskustelua syntyi kuitenkin Vihreiden sijainnista oikeisto-vasemmisto -akselilla. Toiset kokivat, että olisi tärkeää määritellä paikkamme tarkasti, koska sitä poliittisessa diskurssissa kuitenkin odotetaan - jos emme itse sijoita itseämme, meidät sijoitetaan ulkopuolelta. Toiset taas kokivat, että Vihreisiin mahtuu niin vasemmistolaisesti ajattelevia kuin oikeistolaisiakin, joten tarkan paikan määrittely olisi turhan rajaavaa ja keinotekoista.
Itse pidän oikeisto-vasemmisto -vastakkainasettelua vähän aikansa eläneenä. Ihan tärkeä jana se on, mutta ei alkuunkaan riitä nykymaailmassa kattamaan tarvittavia ulottuvuuksia.

Yhdestä asiasta olimme kuitenkin samaa mieltä: Vihreät on kaikkien puolue, kaikkien puolella. Reilu puolue. Vähemmistöjen, pienten ja sorrettujen puolue. Tavisten puolue.

Itselläni ilta herätti paljon ajatuksia ja poliittista ruokahalua. Relander sanoi kuluvaa aikaa politiikan juhlaviikoiksi, kun saa puhua politiikkaa aamusta iltaan. Näinhän se on. Koskahan olisi mediassa viimeksi ruodittu vastaavalla intensiteetillä hallitusneuvotteluja? Ihanaa aikaa.

Päätän tämän nopean raporttini ilman kummempia pohdiskeluja tähän, koska muu elämä vaatii minua toisaalle. Lupaan kuitenkin palata myöhemmin ainakin siihen, mitä lyhyesti sivuttu aihe "Vihreät osana poliittista peliä" minun päässäni pisti liikkeelle.

Huono Vihreä

Minä olen huono Vihreä. Siis stereotyyppinen viherpiipertäjä. Mähän jo kerroin, että meillä on auto, siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Kulutan ihan liikaa sähköä (vaikkakin pääosin tuulivoimaa, mutta silti). Meillä on liikaa tilaa kahdelle hengelle. Sorrun alennusmyynneissä materiaan ja hoidan tekstiilejä huonosti, mikä lyhentää niiden ikää. Syön etelän hedelmiä, riisiä ja ja suklaata kaukomaista.

Mietin harrastuksiani. Kehrään parhaillaan suomenlampaan villaa. Kuulostaa ekologiselta, eikö? Totuus kaiken takana on skotlannissa kasvatettu, pesty ja kammattu villa, joka lentää Suomeen värjättäväksi ja tulee luokseni postissa. Kehrään sen uusiseelantilaisella rukilla. Pesen valmiin langan kotimaisella, ekologisella villanpesuaineella. Koko prosessissa on siis yksi lähempää tarkastelua kestävä vaihe. En tiedä mitään siitä, miten lampaat ovat voineet tai miten kaikessa käsittelyssä otetaan sähkön- ja vedenkulutus huomioon. Miinusmerkkisiä piiperryspisteitä.

Ruokailupuoli se vasta hunningolla onkin. Juon teetä, joka on kasvanut Intiassa, jatkokäsitelty ja markkinoitu Ranskassa ja rahdattu Suomeen. Kahvinjuontini takia tuhotaan sademetsiä, alistetaan työntekijöitä ja kulutetaan loputtomasti vettä. Syön energiasyöppöjä pakasteita, jo mainittua riisiä ja valtavat määrät kalaa. En aina jaksa tai välitä selvittää, onko kalani viljeltyä tai ryöstökalastettua.

Lennän lomille, jos on varaa. Kotimaassa teemme mökkimatkat autolla. Eilen ajoin autolla tuohon viiden kilometrin päähän ystäväni kissaa ruokkimaan.

Asunnossamme on niin lämmin, että olen yleensä ilman sukkia. Kierrätän kausiluontoisesti. Tilaan tavaraa postimyynnistä, mikä aiheuttaa pakkausjätettä ja taas tavaraa lentelee pitkin taivaita, jotten vain joudu odottamaan uusia aarteitani.

Jos jotain inhoan, niin mustavalkoista ajattelua. Olen useammin kuin kerran saanut kuulla, että miksi yritän säästää luontoa siinä tai tässä, kun kuitenkin a, b tai c. Että miten sulla voi olla nahkakengät, jos et syö lihaa. Ikään kuin vähäinenkin yrittäminen olisi turhaa, jos ei voi tehdä kaikkea mahdollista. Mä en näe asiaa niin, vaan enemmän "lisänä rikka rokassa" -mallilla. Jos voin tehdä edes jotain, se on ihan hyvä juttu.

Mä tunnen usein syyllisyyttä siitä, etten tee enemmän tai yritä kovemmin. Välillä ois kuitenkin hyvä ihan vaan taputtaa itseään olalle ja sanoa, että ihan hyvä alku.

Mitä mä sitten teen oikein tai hyvin? No vaikka se tuulivoiman ostaminen on jo hyvä juttu (eikä muuten ole kallista). Kierrätän sentään osan jätteistäni, osan hyvinkin tunnollisesti. Olen siirtänyt kuluttamistani selvästi palveluiden oston suuntaan pelkän materian puolelta. Jopa siinä mainitsemassani kehruuvillassa on käsinvärjäysvaihe, jolloin tuen kotimaista osaamista ja pienyrittäjyyttä.

Riisin ohella keitetään usein aterialle esimerkiksi kotimaista kauraa tai ohraa. Kahvi on lähes aina Reilun kaupan kahvia. Yhä useammin hedelmäpuoleltakin tarttuu mukaan jotain lähistöllä tuotettua. Kalankin suhteen olen sentään tietoinen ongelmista ja jokainen yksittäinenkin kulutusvalinta on merkittävä. Ekologisuuden lisäksi myös eettisyys on osa viherpiipertelyä ja sillä on osansa munkin ruokailuvalinnoissa, mutta siitä ehkä enemmän myöhemmin.

Pesuaineissa olen päässyt ekologiselle tasolle, samoin kosmetiikkani on pientuotettua, ekologista ja luonnonmukaista.

Auto, auto... no, se oli pakko hommata, jotta mies pystyy ottamaan vastaan päivystyshommia myös öisin. Onneksi se on pieni ja pieniruokainen. Itse teen matkani ratikalla, paitsi mökkireissuilla (ja näemmä kissanruokintamatkoilla).

Postilaatikosta putoilevien nettipuotitavaroiden lisäksi sieltä ei juuri muuta putoilekaan. Paitsi Vihreä lanka, tietenkin, ja mieheni tilaama Maku-lehti. Ja laskuja. Mainoksia tai puhelinluetteloita emme ota vastaan. Ja on nettikaupoissa hyvätkin puolensa, niissä jää usein monta logistista välivaihetta pois kuluttamisesta.

Ja hei, nahka maatuu. Ja on se sentään ekologisesti kasviparkittua.

Suosittelen suhtautumaan elämään välillä ilman itseruoskintaa. Puhtaus on puoli ruokaa, tiedostaminen puoli päätöstä.


Kuvassa huono Vihreä nahkakengissään. Paidan langat ovat lentäneet Saksasta Suomeen lentokoneella.

Kaupunkilaisten puolue

Ennen vaaleja tein vähän hienovaraista *köh* lobbausta Facebookin kautta. Eräs tuttavani intoutui väittelemään kanssani vanhasta ongelmasta, joka on jo Varpusenkin kommenteissa herättänyt keskustelua: Vihreät nähdään vain kaupunkilaisten etuja ajavana puolueena, joka on paitsi sokea Kehä-III:n ulkopuolisille ongelmille, myös ylimielinen linjauksissaan. Lainaan suoraan mainitsemaani tuttavaa: "Välillä tulee mietittyä miksi Vihreät vihaa minua, keski-ikäistä kehyskunnassa huonojen kulkuyhteyksien takana asuvaa perheellistä autoilevaa jotenkuten toimeentulevaa lihansyöjää."
Kas, taas puhutaan vihasta. Sanavalinta paljastaa minusta paljon: Ei ajatella vain, että Vihreät ei edustaisi sitä omaa ääntä, vaan nimenomaan niin, että Vihreät toimii itseä vastaan aktiivisesti. Tuntuu, että usein Vihreiden koetaan halveksuvan niitä omia arvoja ja siksi ajavat rangaistuksia tai vaikeutuksia maaseudun ihmisen elämään.
Vaikea asia. En voi puhua varsinaisesti puolueen puolesta, mutta voin kertoa yhden ihmisen, yhden Vihreän, näkemyksistä. Mä en ole koskaan asunut maalla, vaikka olenkin pikkukaupungista kotoisin. Isäni sentään on karjakon ja tukkimiehen poika, mutta vähissä on meikätytön maaseutu-uskottavuus. Sympatiseeraan kuitenkin maaseudun asukkeja ja halajan itsekin tulevaisuutta lampolan emäntänä jossakin peltojen ja hakamaiden keskellä.


Usein keskustelu kärjistyy liikkumiseen. Polttoaineverot ja julkinen liikenne - eivätkö Vihreät ymmärrä, ettei maaseudulla ole vaihtoehtoja omalle autolle? Jatkuva energiaverojen nosto rankaisee kohtuuttomasti maaseudun asukkia. Suomessa on pakko lämmittää, on pakko ajaa, on pakko elää.
Ymmärrän. Lisäksi meillä ihmisillä on tapana ottaa kaikki huononnukset henkilökohtaisesti. Itsekin tuhahtelen bussilippujen hinnannousuille: "Kaikki kallistuu!" Sähkön hinta on raivostuttavan korkea, vaikkei meillä edes ole sähkölämmitystä. Asumisen kalleus nostaa verenpainetta täällä kaupungissakin, tosin meillä se näkyy pääasiassa vuokrassa.




Vihreät ajaa raideliikenteen edistämistä, yksityisautoilun vähentämistä ja ylipäätään panostusta joukkoliikenteeseen. Nämä eivät yleensä auta maaseudun mökin mummoa ja korkeintaan lisäävät hänen kulujaan. Se tuntuu kohtuuttomalta. Kuitenkin on todettava, että yhteiseen hengitysilmaan, maaperään ja ilmastoon me kaikki panostamme. Maaseudulla asuvaakin hyödyttää, jos hänen kotimaassaan asuvat miljoonat kaupunkilaiset muuttavat tottumuksiaan ympäristölle edullisempaan suuntaan. Raiteita kannattaa totta kai rakentaa sinne, missä niillä on käyttäjiä, ja niiden käytöstä hyötyy koko yhteiskunta. Ilmamme on puhtaampi ja liikenteemme turvallisempi, jos liikkuminen raiteistuu. 


Bensan hinta on iso kysymys. Arvatkaapa mitä - meilläkin on auto. Kyllä. Olen huono Vihreä (tästä aiheesta lisää myöhemmin). Siksipä ymmärrän hyvin, miten bensan hinta vaikuttaa ihmiseen. Tosin meillä ei pakosta käytetä autoa tuhatta kilometriä viikossa, toisin kuin monessa suomalaisessa kodissa - esimerkiksi isäni ajaa 150-350 km joka työpäivä vain päästäkseen töihin ja töistä kotiin. En usko, että hän äänestäisi Vihreitä.
SIlti kannatan aika merkittävää polttoaineveroa. Se ohjaa tavaraa rekkakuljetuksista niille jo mainituille raiteille ja ohjaa muutenkin kulutusvalinnoissa. Keskustella voisi enemmän siitä, pitäisikö ehkä myöntää joillekin enemmän verohelpotuksia tai muuten auttaa kasvavissa kuluissa. Työmatkakulujen korvausjärjestelmähän on jo olemassa, joten suuri mullistus se ei olisi.
Jos polttoaineverossa tehtäisiin myönnytyksiä, myös valtion talouteen tulisi vajetta, joka täytyisi täyttää sillä mystisellä jollakin. Se jokin olisi luultavasti esimerkiksi arvonlisävero tai muu kulutusvero, jolloin jokaisen kukkaro olisi yhtä kevyt, mutta maantiet vaarallisempia.


Sähkön hinta ja ylipäätään energiavero puhuttaa myös. Tälläkin on suuria ohjausvaikutuksia. Esimerkiksi yritykset panostavat aivan eri tavalla sähkön säästämiseen ja yhteiskunnassa etsitään kestäviä ratkaisuja sähkön tuottamiseen. Toki jokainen kotitalouskin käyttää sähköä ja kysymys onkin, miten saadaan ystävällisesti ja siedettävin kustannuksin kotitaloudet siirrettyä pelkästä suorasta sähkölämmityksestä vähäsähköisempiin ratkaisuihin. Kävin pitkää keskustelua samaisen isäni kanssa ilmalämpöpumpusta tässä pari vuotta sitten ja hyvin tuli selväksi, ettei lämmittämisen kenttä ole kauhean yksiulotteinen tai selkeä edes rakentamisen ammattilaiselle. Kertapanostukset vastaan korkeammat vuosikustannukset - rahaa kuluu joka tapauksessa.





Palatakseni tuohon alkukysymykseen siitä, kuinka Vihreät muka vihaavat ja halveksuvat "muita" - ei. Ei me vihata. Eikä me haluta vaikeuttamalla vaikeuttaa kenenkään elämää. Ei keski-ikäisiä, ei perheellisiä, ei lihansyöjiä. Kehyskunnat ovat erinomainen asuinpaikka, kunhan saadaan ne raideyhteydet toimiviksi. 


Mulla ei ole äkkiseltään juuri valmiita vastauksia. Keskustelua kannatan! Mä haluan, että Suomi on ihana ja siedettävän hintainen asuinmaa meille kaikille.






Kirjoituksen kuvitus on tuokiokuvia toukokuisesta Helsingistä, pahamaineisen cityvihreän asuinpaikasta.

Viha ja jännitys

Tämän päivän lehtikierroksella internetissä nostan kulmakarvojani hämmentyneenä useampaankin kertaan. Poliisi tutkii persuihin kohdistuneita uhkauksia (Ilta-Sanomissa). Tuomioja myöntää SDP:n sisäisen inhon Vihreitä kohtaan (HS). Vihaa ja inhoa? Koskahan viimeksi olen kuullut suomalaisessa politiikassa noin vahvoja tunnesanoja?

Hallitusneuvottelut siis alkoivat ja tunteet tuntuvat käyvän kuumina kaikilla. Perussuomalaisia haukutaan oppositioon jättäytymisestä, vaan niin heitä olisi haukuttu hallitusvastuuseen pyrkimisestäkin. Vihreitä moititaan jo neuvotteluihin osallistumisestakin, mutta niinpä olisivat moitteet seuranneet oppositioasemankin omaksumisesta.  Demarit, Vasemmistoliitto, RKP ja KD pääsevät luovimaan pahimman mediapuhurin alla kenenkään juuri kommentoimatta. Koska neuvottelujen sisältöä ei kerrota julkisuuteen, saamme lähinnä arvuutella, kuka lähipäivinä inhoaa, vihaa, kammoksuu, rakastaa, myötäilee, halveksuu tai pelkää ketäkin.

Vihreät kysyi jäsenistöltään, voiko neuvotteluihin lähteä ja jos voi, mitä painotetaan. Anni Sinnemäki erittelee lähtöasetelmaa Vihreiden blogissa. Saas nähdä, miten käy. Oppositiosta käsin olisi niin helppo olla vastavoimana ja kasvattaa kannatustaan, mutta politiikassa ei voi aina valita sitä helppoa tietä. Vähän jännittää.

Puheenjohtaja- ja puoluesihteeripaneeli 19.5. 2011

Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla käytiin torstaina 19.5. paneelikeskustelu, jossa ensin toisistaan mittaa ottivat puoluesihteeri- ja lopuksi puheenjohtajaehdokkaat. Puhetta johti napakasti Sallamaari Repo.

Itse en päässyt paikan päälle, mutta tämä nytkin näppieni päässä oleva kannettava mahdollistaa reaaliaikaisen seurannan ja pääsin seuraamaan keskustelua livenä uStreamin kautta. Keskustelu luvataan myös tallentaa jälkeenpäin seurattavaksi, laitan linkin myöhemmin saataville.

Puoluesihteereiden keskustelussa ei noussut esiin mitään huomattavia eroja. Laturilla toki on vankka kokemus hommasta jo entuudestaan, mutta haastajat Järvinen ja Suoniemi vakuuttelevat tuntevansa tehtävän vaatimukset ainakin teoriassa: ymmärretään, mitä esimieheltä vaaditaan ja tiedetään, että puoluesihteerin työssä iso rooli on olla puheenjohtajan aisapari.

Puoluesihteeritentissä nousi esiin kaksi teemaa, jotka meikäläistäkin kiinnostavat: Uusien jäsenien sitouttaminen (=hyödyntäminen) ja Vihreiden imago stadilaisten puolueena. Jälkimmäisestä paasaan varmasti jatkossa vielä paljon. Kiitos Johanna Sumuvuorelle asian nostamisesta esiin! Mitä taas tulee uusien jäsenten voiman kanavointiin, tulen seuraamaan sitä Varpusessa askel askeleelta ja raportoin kokemuksistani. Toivottavasti päiväkirjastani on hyötyä myös puolueelle.

Järvinen nokittaa keskustelun lopussa rajuilla lupauksilla kasvusta, Suoniemi kertoo vielä johtajakokemuksestaan. Laturi toteaa, että näyttöä hyvästä työstä on. Henkilöesimieheksi varmaan jokaisesta ehdokkaasta on, motivoiminen ja innovoiminen ovat varmaan kaikilla luonteeltaan erilaisia. Tämä keltanokkavarpunen ei näe ehdokkaissa uhkakuvia.

Puheenjohtajakilpailu on kiinnostava. Mika Flöjt on ehdokkaista selvimmin ympäristövihreä, Niinistö ja Sinnemäki tuntuvat eniten kannattavan Status Quota. Outi Alanko-Kahiluodon asemapaikka janalla vahvan muutoksen ja pysyvyyden janalla jää mulle epäselväksi. A-K puhuu koko Suomen yleispuolueen  puolesta ja sanoo, että on tärkeää "johdattaa Vihreät juurilleen, idealistiseksi ja peräänantamattomaksi arvoliikkeeksi". Kritisoiko A-K tässä viime kauden ydinvoimalinjausta? En tiedä ja ihmettelisin, jos näin on (ja olen vähän kyllästynytkin aiheeseen, joten kaduttaa jo nyt, että otin koko asian esiin).

Nouseeko perustulokysymyksessä joitain eroja ehdokkaiden välille? Ei varsinaisesti. Flöjt haluaa kokeilua asiasta, muut kertovat lähinnä sovittelukokemuksestaan. Pääasiahan on, että siinä asiassa päästään eteenpäin, ihan aidosti ja konkreettisesti, jotta edes parinkymmenen vuoden päästä päästäisiin tavoitteeseen.

Ai niin muuten - alan huutaa, jos kuulen vielä kerran sanan "rökäletappio".

Loppupuolella keskustelua nousee esiin hieno aihe: Puheenjohtajien näkemys omasta roolistaan yhteiskunnan heteronormatiivisuuden purkamisessa ja sinkkujen/lapsettomien arvon nostamisessa. Tulen puhumaan tästäkin aiheesta enemmän: Tasa-arvoinen avioliittolaki, ihmisen oikeus pyrkiä ydinperheajattelun ulkopuolelle ja muut perhepoliittiset asiat on mulle tosi tärkeitä.

Jätän tässä ottamatta kantaa suuntaan tai toiseen puheenjohtajavaalin suhteen. Voin kuitenkin kertoa, että oma lappuni lähti tosiaan jo eilen postiin eikä tämänpäiväinen paneeli saa minua katumaan omaa ratkaisuani.

Joko katsoitte? Joko äänestitte? Ajatuksia?

Puheenjohtajavaali ja Vihreä linja

Heti näin puoluejäsenyyteni alkumetreillä eletään jännittäviä aikoja. Kesäkuussa on puoluekokous, jossa valitaan henkilöt puolueen toimielimiin. Eniten huomiota keräävät tietenkin päätökset puheenjohtajistosta ja puoluesihteeristä. Varapuheenjohtajat vaihtuvat, se on selvä, mutta sekä puheenjohtajaksi että puoluesihteeriksi on ehdolla muiden muassa parhaillaan istuva henkilö.

Eilen postista kolahti äänestyslipuke puheenjohtajavaaliin. Vihreät äänestää neuvoa-antavan jäsenäänestyksen puheenjohtajastaan ja puoluekokous kaiken järjen ja odotusten mukaan vahvistaa jäsenistön toiveen. Itsellänikin pitäisi siis olla ihan mielipide asiasta!

Ehdokkaita on neljä, tunnetuimpina nykyinen puheenjohtaja Anni Sinnemäki ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ville Niinistö. Haastajina kisassa ovat mukana Outi Alanko-Kahiluoto ja Mika Flöjt. Ehdokkaissa ei äkkiseltään tunnu olevan merkittäviä eroja: Kaikki ehdokkaat ovat reilusti alle viisikymppisiä ja tasapainottelevat vaalipuheissaan arvoliberalismin ja ympäristövihreyden puolivälissä. Kukaan ei tunnu aggressiivisesti tavoittelevan voimakasta uudistumista ympäristökeskeisyyden suuntaan, vaan yleispuolueena ollaan ja pysytään myös puoluekokouksen jälkeen.

Itselleni yleispuoluelinjaus sopii hienosti, koska se on ainoa realistinen vaihtoehto. Vihreiden keskustelupalstalla (se on muuten avoin ihan kaikille, ei vain jäsenille!) on nostettu esiin toiveita myös "paluusta juurille", koijärveläiseen luontopuoluesuuntaan. En näe sitä kuitenkaan mahdollisuutena nykyvihreille, jäsenistössämme on niin paljon myös muista kuin luontosyistä liittyneitä. Emme ole enää mikään marginaalipuolue, joka voisi mennä vain yksi kärki edellä politiikkaan.

Itselleni Vihreä arvoliberalismi on tärkein syy kuulua juuri tähän puolueeseen.

Vihreät auttaa jäsenistöään päättämään: puheenjohtajakiertueella on järjestetty keskustelutilaisuuksia ympäri Suomea ja tänään ehtii vielä tenttaamaan ehdokkaita Helsingin Vanhalle ylioppilastalolle. Tilaisuuksia voi seurata myös verkossa.

Kirjoitin ehdokkaani nimen äänestyslippuun ja pudotin kuoren postiin jo eilen. Päätös oli lopulta todella helppo. Nyt vaan odotellaan tuloksia :)

Tutustuin

Helsingin Vihreät Naiset on ottanut uudet jäsenensä innokkaan oloisesti vastaan. Tiistaina (17.5. 2011) meille keltanokille oli järjestetty tutustumisilta puoluetoimistolla ja hiukan jännittyneenä vaapuin määräaikaan Fredaa pitkin. Onneksi paikalle oli tulossa yksi tuttukin, itseni lailla vaalien jälkeen puolueeseen liittynyt ystäväni.

Puoluetoimistolla yllätyin ensimmäisenä hilpeän pinkeistä ovenkarmeista. Meitä oli paljon, varmaan lähemmäs kolmeakymmentä. Ruoka oli hyvää, viini tervetullut lisä ja seura hyväntuulista. Tuija Brax oli aivan valloittava, mutta myös me uudet rivivihreät loimme tilaisuuteen sellaista maltillista, mutta  innostavaa maailmanpelastustunnelmaa. Esittäytymiskierroksella kävi hyvin ilmi, että moni oli minun laillani lykännyt liittymistä pitkään, vaikka oli aina ollut arvoiltaan ja ajatuksiltaan vahva vihreä.

Kotiin lähtiessä oli sitoutunut olo. Mystiseltä tuntunut "puolue" ei ole joukko harhaisia risupartahippejä vaan ihan tavallisia ihmisiä, helposti lähestyttäviä pulliaisia. Vihreä voima ei synny yli-ihmisten teoista vaan pienten puurtajien yhteistyön hedelmistä. Pelkäämäni sisäänpäinlämpiävä tunnelma oli kaukana todellisuudesta.

Tänään kahvia juodessani postiluukusta kolahti puheenjohtajaäänestykseen tarvittava materiaali. Äänestäminen tuntui luontevalta. Olen selvästi päätynyt minulle oikeaan puolueeseen.

Ensimmäiset haparoivat askeleet

Vaali-iltana 2011 päätin, että vuosien jahkailu saa luvan riittää. Olin "aina" äänestänyt Vihreitä, mutta puolueeseen liittyminen tuntui hyvin etäiseltä ajatukselta. Jotenkin koin, että pitäisi olla suurempi sisäinen palo, jotta niin valtava askel kannattaisi ottaa. Kun eduskuntavaalien ennakkoäänet julkistettiin, istuin tyrmistyneenä sohvalla osaamatta ajatella mitään muuta kuin "ei... Ei!" Illan mittaan tajusin, että tätähän se sisäinen palo on. Eilisessä yhdistyksen tutustumisillassa Vihreiden puoluetoimistolla joku sanoi osuvasti että "oli pakko liittyä". Jotain oli tehtävä.

Valitsin yhdistyksekseni Helsingin Vihreät Naiset. En koe olevani mitenkään erityisen feministinen tai pääkaupunkikeskeinen, mutta olen pystypäin ja suoraselkäisesti nainen ja helsinkiläinen - Helsingin Vihreä Nainen. Vaalien jälkeen meitä on ilmoittautunut vahvuuteen jo toista sataa! (Maanlaajuisesti Vihreisiin on liittynyt yli 1800 uutta jäsentä vaalien jälkeisten viikkojen aikana.)

Liityttyäni puolueeseen tajusin, että eihän se ole mikään juttu. Voin olla rivijäsen ja tukea puoluetta jäsenmaksullani vaikka kenenkään tietämättä. Puolueen jäsenkirja ei enää leimaa ketään eikä asiasta tarvitse pitää meteliä, ellei tahdo. Toisaalta puolue tarjoaa ison kasan yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksia halukkaille. En itse vielä tiedä, millaiseksi oma jäsenyyteni muodostuu. Osittain siksi kirjoitan nyt Vihervarpusta, päiväkirjaa puolueeseen liittymisestä ja poliittisesta aktivoitumisesta. Haluan itseni ja mahdollisesti liittymistä harkitsevien takia kirjata ylös, mitä koen uutena Vihreänä.

Tervetuloa mukaan vihreälle polulleni!